Arkkitehdit Soini & Horto

Avajaispäivän ajatuksia Triplassa

21.10.2019

Arkkitehdille on aina jännittävä päivä, kun loppukäyttäjät valtaavat rakennuksen. Päätin viettää Triplan avajaispäivän kipristellen tässä jännityksessä paikan päällä. Kymmenen vuotta on synnytetty uutta kaupunkikeskusta monialaisen asiantuntijajoukon kesken, jossa jokainen on omalla sarallaan pyrkinyt katsomaan ratkaisuja käyttäjän näkökulmasta tutkimustietoon ja kokemukseensa nojaten, tulevaisuuden trendejä haistellen ja välillä itse eläytyen. Tänään tuo kaiken keskiössä seisonut anonyymi käyttäjä saa tuhannet kasvonsa ja tänään näen omin silmin asioita, joissa olemme onnistuneet hyvin ja myös niitä, joissa ei niin hyvin.

Kello on puoli kymmenen aamulla, kun pahimman ryntäyksen jälkeen saavun junalla asemalle kuten monet muutkin tästä edespäin. Nousu liukuportaita asemalle on tutunoloinen matka vuosien takaa, mutta tyystin erilaista on asemahallin seesteinen ja lämmin vastaanotto. Nousen kahvilan sienimäiselle terassille tarkkailemaan ihmisvirtoja ja totean sienen laen todella hauskaksi paikaksi. Äänimaisema on rauhallinen eikä asemille ominaista vetoisan levottomuuden tunnetta ole. Ryntäilyä ja kiiruhtamista ei näy, kaikki kulkevat hitaasti ja päätään käännellen. Toisen kerroksen lasikaiteen reunoilla seisoskelee uteliaita kulkijoita. Kaupunkilaiset ovat ottamassa Triplaa omakseen, varovaisesti, arvioiden, keskustellen. Jännittää.

Sieniterassi huojuu aika ajoin ja saa asiakkaat keskustelemaan keskenään pöytien yli. Tuntuu maanjäristykseltä. Joku vitsailee, että kellarin surffikone se tärisee. Tarjoilija rauhoittelee ja kertoo, että ei tässä olla kaatumassa, insinöörit kyllä ovat laskeneet. Ei kukaan oikeasti ole peloissaan, huojumisesta on vain kiva keskustella tuntemattomienkin kanssa. Viihtyisin tässä pidempäänkin töitä tehden, mutta täytyy jatkaa jonnekin, missä saan tietokoneeseen virtaa. Ja on minulla tehtäväkin, käyn tarkastamassa ja kuvaamassa esteettömät WC:t. Toissa päivänä niitä vielä rakenneltiin.
Matkalla asemalta Little Manhattanin tapahtuma-aukealle kuulen, kuinka muutkin ovat kiinnostuneet sienistä.
– Ennen kuin lähdet himaan, niin käydään sienillä.
– Käydään sienessä!
naurua

Tapahtumatilassa soi Amy Winehouse. Yritän kulkea uusin silmin ja unohtaa kaikki suunnitteluratkaisut ja niiden perustelut. Ensiksi koetan unohtaa, missä WC:t sijaitsevat ja löytää perille opasteiden avulla. Alas kauppakeskukseen vievien hissien ohi mennessä huomio kiinnittyy pitkään lastenvaunujen karavaaniin. Kysyn etummaiselta äidiltä, kauanko jonossa on mennyt. 15 minuuttia. Äiti ja lapsi näyttävät kuitenkin hyväntuulisilta. Toivon, että jono on avajaispäivän ilmiö.

Löydän WC:t helposti. Umpisuomalaisesta poikkeavasta kulttuurista tulevat asiakkaat ovat ilmeisen hämmentyneitä, sillä miesten ja naisten WC-ryhmiä osoittavia kylttejä ei ole asennettu paikoilleen. Iloinen mieshenkilö naureskelee poistuessaan, että olipa erikoinen kokemus, kun miesten ja naisten WC:t ovat sekaisin. Epävarma nuori pariskunta astelee peräkkäin WC-tilaan. Vaikka en ymmärrä kieltä, niin arvaan, että siinä yritetään päättää mihin mennään. Turistinaisten ryhmä jonottaa inva-vessaan. Se tuntunee turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin sekavessat. Liityn ryhmään ja saan aikanaan WC:n kuvattua.

Puoli kahdeltatoista on jo liukuportaissakin tungosta. Rattaiden kanssa kerroksesta toiseen pyrkivät ajautuvat epätoivoisiin yrityksiin. Edessäni isoäiti työntää rattaita ja äidillä on lapsi sylissään. Viime hetkessä liukuportaan pollari tukkii tien.
– Ei tästä pääsekään!
– Voi herrajumala…
Pollari teki holhoavan tehtävänsä.

On nälkä. Äkkään ravintolan, jossa on pistorasioita pöydän vieressä. Astun sisään ja samassa tarjoilija kertoo, että keittiössä on virtaongelmia, eikä tilausta voi ottaa vastaan. Lupaan odottaa. Pian tarjoilija tulee pahoittelemaan, ettei vikaa saada korjattua moneen tuntiin, mutta antaa minun kuitenkin jäädä lataamaan tietokonetta ja johdattaa muut asiakkaat ulos. Rullakalterit laskevat puolitankoon. Kun kone on hetken elpynyt, on minun vuoroni lähteä etsimään lounasta.

Food courtin kalusteissa on mukavasti pistorasioita, mutta paikat ovat täynnä. Jonoja on kaikkialla. Viimein löydän kahvilan, jossa on tilaa ja ilokseni pöytä vapautuu juuri siivouspistorasian vierestä. Ikkunasta avautuu sumuinen näkymä kauas kaupungin suuntaan. Jopa ensimmäinen kerroskin on korkealla. Näen myös, että käyttäjät ovat löytäneet Fredikanterassin tupakointipaikatkin.

Lounaan jälkeen jatkan WC-kierrosta. Katto-opasteet vievät hyvin perille. Valkeat kosketusopasteet erottuvat hyvin sisäänkäyntien lähellä ja ovat ahkerassa käytössä. Tungos lisääntyy ja iltapäivällä alan väsyä liikkeeseen ja hälyyn, tulee kuuma: tyypillinen jokaiselle tuttu parin tunnin kuljeskelun jälkeinen kauppakeskusuupumus. Katse alkaa etsiä käytäviltä levähdyspaikkaa, johon voisin leiriytyä tietokoneineni. Huomaan, että kauppakäytävillä istuskelupaikkoja on asennettuna vielä niukalti ja niilläkin istutaan selkä selkää ja kylki kylkeä vasten. Ainakaan eläkeläisen ei ole tänään helppoa löytää tarpeeksi korkeaa penkkiä, jossa lepuuttaa jalkojaan. Totean hikipisaroiden ryydittämänä jälleen kerran sen, kuinka tärkeää on luoda kauppakeskuksiin keitaita, joissa käyttäjät voivat maksutta virkistäytyä. Päivittäistavarakerroksessa Market Zoo on kuin raikas tuulahdus. Kauppakeskuksen musiikkitarjonta ei tulvi tänne ja sen sijaan kuulen ympärilläni mukavaa puheensorinaa. Jonotan inva-vessaan lastenvaunujen joukossa.

Kuljen takaisin aseman suuntaan. Matkalla koen todellisuutena sen, kuinka virkistävää on tilallisen mittakaavan vaihtuminen kauppakeskuksen intiimistä kuhinasta tapahtumatilan hämyisään väljyyteen ja aseman selkeään valoisuuteen. Uskon, että Triplassa jokainen voi löytää itselleen ja tilanteeseensa sopivan paikan olla. Toimijoitakin on niin paljon, että mielentilaa vastaava soppi ja seura löytyvät varmasti. Kulkiessani muistelen päivän mittaan kohtaamiani tarjoilijoita ja liikkeenharjoittajia ja heistä pursuavaa iloisen jännittynyttä uudisraivaajahenkeä. Toivon heille menestystä.

Palaan sienikahvilaan hengähtämään. Viereiseen pöytään istahtavat ystävättäret kehuvat toisilleen, kuinka nämä sienet ovat kyllä parasta. Ja niin helppo kohtaamispaikka. Liityn mukaan jutusteluun. Naiset kertovat odottaneensa Triplan aukeamista jo monta vuotta ja pitävät nyt näkemästään. Uskallan siis esittäytyä kohteen arkkitehdiksi. Juttelemme hetken aikaa tutusta aiheesta – sienen huojunnasta. Erotessamme naiset pyytävät lähettämään terveisiä:
– kerro kaikille muorien terveiset, että Tripla saa tuhat pistettä!
Peukku.

Hyvillä mielin jatkan tapahtumatilan viidenteen kerrokseen. Aamupäivän eläkeläiset ja lastenrattaita työntelevä käyttäjäryhmä on vaihtunut koululaisiin, opiskelijoihin ja työstä palaaviin. Seuraan elokuvakeskuksen sillalla Pyhimyksen esitystä satojen muiden kanssa. Silta ja sille nousevat portaat toimivat hyvänä katsomona. Tuntuu hienolta nähdä tapahtuma-aukio siinä käytössä, mihin se suunniteltiin. Kaupunkilaiset ovat ottaneet Triplan haltuunsa, niin kuin pitikin. Ihmisille tätä tehtiin.

Kymmenen tuntia Triplassa on lyhyt aika tehdä pitkälle meneviä päätelmiä siitä, kuinka uusi kaupunkikeskus kestää aikaa ja siihen kohdistuvia monia toiveita ja vaatimuksia. Minulle itselleni kokemus oli tärkeä. Arkkitehdin ammatti on ennen kaikkea loppukäyttäjän ja asiakkaan palvelemista, eikä nöyryyttä voi milloinkaan oppia ja opetella liikaa. Palaan Triplaan vielä monta kertaa. Kesällä, kun ulkoalueet avautuvat ja vihertyvät ja asukkaat, hotellivieraat ja toimistojen työntekijät rikastuttavat käyttäjäkuntaa entisestäänkin, näyttäytyy Tripla vasta koko laajuudessaan todellisena kaupunkikeskuksena.

Marja-Liisa Honkanen
Kauppakeskuksen ja pysäköintilaitoksen pääsuunnittelija