Arkkitehdit Soini & Horto

Uuden kynnyksellä – pohdiskelua kestävästä rakentamisesta ja arkkitehdista

19.08.2021

Toimistomme on ottanut päättäväisen askeleen tiellä kohti kestävää rakentamista. Viimeisen vuoden aikana olemme luoneet itsellemme kestävän rakentamisen ohjelman ja ryhtyneet ensimmäisiin konkreettisiin toimenpiteisiin valmistelemalla käyttöömme menetelmiä, joiden avulla voimme suunnittelutyössämme vastata ilmastomuutoksen torjumisen välttämättömyyteen. Nyt olemme siirtämässä menetelmiä arjen suunnittelutyöhön testaamalla niitä projekteissamme, sillä tekeminen on paras tapa kasvattaa osaamista ja ymmärrystä.

Samaan aikaan olen saanut painia vähähiilisen rakentamisen vaatimusten parissa konkreettisen suunnittelutehtävän äärellä ja alkanut nähdä, kuinka suurimmat haasteet voitettaviksi eivät kenties olekaan siinä, että löydämme suunnittelupöydille oikeat työkalut ja riittävästi tietoa, vaan sisäisen ja sisäistetyn arkkitehtimme muuttumisessa. Prosessi on kuljettanut minua pohtimaan arkkitehdin roolia ja perimmäistä tehtävää, omia valintojani ja vastuutani ammatin harjoittamisessa.

Suunnittelutehtävässä tilaaja on asettanut rakennuksen elinkaaren aikaisille päästöille hyvin kunnianhimoiset tavoitteet. Kun suunnittelutiimimme on käynyt keskustelua arkkitehtonisista ratkaisuista, olemme joutuneet yllättäen tuon tuostakin etsimään vastausta itsellemme ja toisillemme kysymykseen siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Olemmeko tavoittelemassa estetiikkaa, joka on väärin, ympäristöämme kohtaan? Sisäinen arkkitehtimme on silloin käynyt epävarmaksi. Etsimmekö vastauksia suunnittelutehtävälle asetetuista vaatimuksista vai olisiko oikein etsiä vastauksia vielä syvemmältä vaatimusten taustalla olevista perimmäisistä syistä? Jos arvomme eivät opasta meitä valinnoissa, niin pitäisikö arvojamme tarkistaa?

Arkkitehtoninen estetiikka, johon aluksi miellyimme, olisi saanut täyttymyksensä betonirakenteiden kauneudessa, mutta pieni hiilijalanjälki ei. Pitkällisen ja vaivalloisen prosessin kautta jalostimme näkemystämme niin, että se alkoi elää puurakenteisena. Prosessi vaati meiltä harjoittelua ja murtautumista ulos omalta mukavuusalueeltamme. Arkkitehdille kyse ei ole vain materiaalin vaihtamisesta toiseksi. Kyse on materiaalin tajusta, muotokielestä, tyylistä, sisäisestä tapahtumisesta. Kaiken kaikkiaan järisyttävistä perusasioista. Emme olleet aina halukkaita vaivaamaan itseämme niin paljon kuin muutos edellytti.

Olemme arkkitehteina tottuneet edustamaan suunnitteluryhmässä rakennustaiteen ja tilaajan ja käyttäjien tarpeiden ymmärtämisen ylintä auktoriteettia. Entä ympäristön tarpeiden? Arkkitehti on jäämässä sivustaseuraajaksi siinä, miten rakennukset toteutetaan hiilijalanjäljeltään ja energiankulutukseltaan ympäristöä mahdollisimman vähän kuormittavina. Tilaaja, lainsäätäjä ja viranomaiset asettavat meille ilmastovastuullisuuteen ohjaavat tavoitteet. Tyydynkö arkkitehtina siihen, että täytän nämä jo sinänsä aika kunnianhimoiset vähimmäisvaatimukset? Riittääkö, että noudatan insinööritieteiden harjoittajien laskelmia: tämä hiilijalanjälki, tämä energiatehokkuus, tämä tiiveysluku, nämä rakennetyypit? Vai tulisiko minun olla kunnianhimoisempi ja ottaa ympäristötavoitteet osaksi arkkitehtisuunnittelun eettistä koodistoa samalla tavalla kuin pyrin tekemään rakennuksesta mahdollisimman hyvän ja toimivan käyttäjilleen? Voisinko tehdä vielä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin?

Uskomme, että arkkitehti voi tehdä enemmän ja kokonaisvaltaisemmin. Haasteeksi nousee todellisen muutoksen vieminen arjen suunnittelupöydälle. Arkkitehdit eivät innoitu U-arvojen alituksista W/m2K, hiilijalanjälkien vertailuista Co2e/m2/a, vuotuisesta energiankulutuksesta kWh/m2,a. Ne kaikki ovat välttämättömiä mittareita, jotta tiedetään, onko tavoitteisiin päästy, ja niistä monet onneksi innoittuvat. Suuret vastaukset rakennusteollisuuden päästöjen vähentämiseksi uivat paljon syvemmällä. Siellä uivat myös merkityksen ja innoituksen isot kalat. Lopulta on kyse suuremmista kysymyksistä, todella isoista kaloista.

Itselleni tajunnan avaava kokemus oli osallistuminen luennolle, jossa espanjalainen Alejandro del Castillo, arkkitehtitoimistosta n’UNDO kertoi suunnittelunsa filosofiasta. n’UNDOn ohjenuora UNDO – REDO – DO NOT haastaa ajattelua. Mitä todella kannattaa rakentaa ja miksi oikeastaan? Minne kannattaa rakentaa ja miten? Kannattaako mieluummin korjata vanhaa? Löytyykö tyhjenevälle rakennukselle tai keskustalle uutta käyttöä? Mistä muodostuu sellainen laatu, joka kestää? Näitä kysymyksiä esittämään ja vastauksia synnyttämään tarvitaan arkkitehtia ja juuri arkkitehtia. Arkkitehti voi hankkeen juuressa, ja ennen kuin mitään hanketta edes onkaan, näitä kysymyksiä esittää, ja hän on se, jota kuunnellaan. Joskus DO NOT on oikea vastaus. Vaikka se ei liiketoiminnan ohjenuorana niin hyvä olisikaan. Jokaisen turhan rakenteen rakentamatta jättäminen on aina parempi kuin tehdä se mahdollisimman päästöttömällä tavalla.

Arkkitehti on tottunut ajattelemaan itseään tarinan hyviksenä, joka voiton maksimoimisen puristuksessa luo rakennetun ympäristön kautta yhteiskunnassa esteettistä ja eettistä kehystä, joka kantaa sukupolvien yli. Rakentamisen ilmastovaikutuksen ja biodiversiteetin köyhtymisen huomioiminen on tässä kontekstissa luonnollinen jatkumo arkkitehdin pyrkimyksille. Arkkitehdin rooli on merkittävä, kun teollisuusrakennusten konversioiden jälkeen seuraa uusi väistyvien toimintojen aalto keskeisessä rakennuskannassamme. Mitä tehdä liikekeskuksiin ja toimistorakennuksiin jäävälle epäkurantille tilalle, yleensäkin vanhoille rakennuksille? Miten määritellään elinkaari? Tulisiko rakennukset suunnitella purettaviksi niin, että tulevaisuudessa rakennuksen elinkaaren sijaan meillä onkin tarkastelussa kierrätettävien rakennusosien elinkaari, joka vaeltaa rakennuksesta toiseen? Tuotammeko suunnittelupöydillä hukkaa? Entä, jos kestävä rakentaminen tulevaisuudessa suosii enemmän standardoitua kuin uniikkia rakentamista? Olisiko se meistä arkkitehdeista ikävä vai hieno asia? Jos ikävä, niin kestävätkö suunnittelua ohjaavat arvomme tulevien sukupolvien kriittistä tarkastelua?

Nykyisin huomaan muun muassa kokevani huonoa omaatuntoa maanalaisen betonirakenteisen pysäköintilaitoksen suunnittelusta. Sen osuus rakennuksen hiilijalanjäljestä on merkittävä. Siitä huolimatta, että liikkumisessa on meneillään suuri murros, rakennamme 50-200 vuoden elinkaaren rakennuksiin rakenteellista pysäköintiä, vaikka on hyvin mahdollista, että 10 – 20 vuoden kuluttua pysäköintitilan tarve on huomattavasti vähäisempi kuin tänään. Näin siksi, että joudumme nyt tekemään päätöksiä käyttäjien tämän päivän mielihalujen mukaan. Voisimmeko tinkiä mukavuudestamme tulevien sukupolvien eduksi? Löytäisimmekö vaihtoehtoja siirtymäkaudelle? Tällaisten ja monien muiden kysymysten esittäminen on arkkitehtikunnan tehtävä. Mikään kysymys ei ole huono tilanteessa, jossa luovimme kiireessä ja epävarmuudessa kohti kestävää tulevaisuutta.

Rakentamisen sijoittaminen maisemaan harmoniseksi kokonaisuudeksi on suomalaisen arkkitehtuurin hieno perinne. Nyt on vuorossa rakentamisen sijoittaminen planeettamme kantokykyyn sopivaksi. Architects Declare Climate and Biodiversity Emergency on vahva julistus ja toimistomme on siinä mukana vakavana pyrkimyksenään noudattaa ohjelmaa. Uutta arkkitehtuuria, tyyliä ja estetiikkaa, utopioita, pilotteja ja käytännönläheisiä kestävän rakentamisen periaatteille rakentuvia hankkeita syntyy maailmalla ja meilläkin. Arkkitehtikunnan laajamittainen syttyminen kestävään rakentamiseen kotimaassa on vielä näkemättä, sellainen, joka modernismin alkuaikoina johti arkkitehdit uuden ajan eturintamaan luomaan ikonisiksi muodostuneita rakennuksia ja kaupunkeja. Suuret ideat läpäisevät kulttuurin ja saavat aina ilmentymänsä myös rakennustaiteessa. Odotan mielenkiinnolla ennen näkemättömän ympäristötietoisen rakennustaiteen tyylisuunnan kehittymistä kukoistukseensa.

Marja-Liisa Honkanen
Arkkitehti SAFA, osakas